Eeppinen sitruskertomus

Avainsanat

, , , , , , ,

Kirotusta remontista johtuen olen hankkinut kasveja. Johtoajatuksenani on se, että kun en kerran pysty nauttimaan kesäisistä näkymistä muovitettujen ikkunoiden läpi, saa luonto luvan tulla meille sisälle. Ongelmaksi on muodostunut se, että vaikka tuolla ulkona luonto näyttäisi pysyvän hengissä ihan itsestään, sisätiloissa sillä tuntuu olevan taipumuksena kuolla kupsahtaa parissa päivässä tehohoidosta ja elvytysyrityksistä huolimatta. Remppaolosuhteemme ovat kasvien kannalta todella haastavat, mutta päätin joka tapauksessa (ja muutamasta itsetuhoisesta kasvista mitään oppimatta) hankkia olohuoneeseen pienen sitruspuun.

Pelkän kasvin ostaminen ei suinkaan riittänyt, vaan kaikenmoisia oheishankintojakin oli luvassa. Kun puu parka saapui uuteen kotiinsa, joutui se alkuun sinnittelemään muovisessa myyntikipossaan useamman viikon, kun etsin sille sopivaa ruukkua. Lopulta kukkarolleni mieluisin vaihtoehto löytyi sadan kilometrin päästä äidin varastoista. Kun purnukka vihdoin saapui, onnistuin kuluttamaan vielä jokseenkin monta päivää mullan hankkimisen suunnitteluun, unohtamiseen, muistamiseen ja lopulta toteuttamiseen. Toteutuskin tapahtui lopulta useassa erässä, kun uuteen ruukkuun tuntui uppoavan multasäkki toisensa perään. Jossain vaiheessa mietin, josko ruukussa ja lattiassa sen alla onkin reikä ja kannan kilokaupalla maata kotiini vain kaataakseni sen alakerran papan niskaan.

Sitruspuuparkani! Yhteiselomme alku oli niin kovin takkuinen. Kunnon ruukkua kohtuuttoman kauan odotellessaan se joutui kokemaan kovia myös ravitsemuksellisesti. Joku asiantuntija nimittäin painotti netissä, ettei sitruspuuta saa kastella liikaa. Otin neuvon hyvin kirjaimellisesti enkä muistanut kastella sitä lähes lainkaan. Vastoinkäymiset eivät suinkaan jääneet tähän, sillä jossain vaiheessa remonttihemmot onnistuivat jonkin mystisen työvaiheen seurauksena kuorruttamaan olohuoneen ikkunamuovin kurakerroksella, mikä heikensi myös sitruspuun valo-olosuhteita huomattavasti.

Vaikka tunnenkin hiukan syyllisyyttä puun kokemasta kovasta kohtelusta, on todettava, että osasi sekin ikävän tempun tai pari. Kun lopulta sain sen tyrkättyä uuteen purkkiinsa, päätti se pudottaa lehtensä. Ei siis mitään pientä varistelua, vaan se todellakin päästi samanaikaisesti irti jokikisestä lehdestään, tsap! Tuosta vain, kaiken kovan työni päätteeksi. Lattialla oli sanomalehden päällä tyhjä multapussi ja ruukku, jossa vastaistutettu sitruspuu törötti irvokkaana rankana (tai oikeastaan vielä irvokkaammaksi näyn teki se, ettei kyseessä ollut suinkaan pelkkä ranka vaan siitä suorastaan pursuili oransseja hedelmänmollukoita -muttei lähes lainkaan lehtiä). Ruukun ympärillä oli parinkymmenen sentin levyinen vihreä kehä pudonneita lehtiä. Samanaikaisesti olisin halunnut itkeä lohduttomasti, huutaa raivosta ja nauraa katketakseni. Koska en osannut päättää, tuijotin vain täysin mykkänä tuota omituista näkyä ja mietin, että tästä olisi kyllä pakko ottaa kuva, mutta nyt ei perkele ylpeys anna millään periksi. Yhden pikkuruisen lähikuvan lopulta nöyrryin ottamaan, enempään en kyennyt.

IMAG2783-1

Lehtiä ei näy, mutta hedelmiä oli senkin edestä.

Päättymättömän tarinan seuraavassa vaiheessa päätin suorittaa osittaisen sadonkorjuun ja keräsin talteen yli puolet pikkuruisista hedelmistä, joiden tarkka nimi epämääräisen sitruksen sijaan osoittautui kalamondiiniksi. Koska puussa oli vielä kymmenkunta lehteä, päätin hoivata ja huolehtia sen takaisin kukoistukseen. Ajattelin, että hedelmiä keräämällä autan kasvia keskittämään voimiaan uusien lehtien kasvattamiseen. Hedelmistä päätin valmistaa marmeladia, jota netin sitrusasiantuntijat kehuivat maultaan ylivertaiseksi. Kului reilu viikko, kerätyt hedelmät viihtyivät uudessa asuinpaikassaan astiassa keittiön pöydällä ja muistin toisinaan kastellakin puuta, jolle tunsin olevani melko paljon velkaa.

Lopulta päätin tarttua marmeladia sarvista ja ryhtyä hommiin, mutta tietysti hedelmät olivat ehtineet homehtua kulhossa, kuinkas muutenkaan. Kiukuttelun sijaan päädyin aikuismaiseen ratkaisuun, jonka uskoin olevan lopulta parhaaksi vielä elävien kirjoissa olevalle kasville. Päätin kerätä pois kaikki hedelmät ja antaa raatoraukan keskittyä kokonaan lehtihommiin. Kun olin poimimassa viimeisiä hedelmiä, huomasin yhdessä oksassa harsomaista seittiä ja noin tsiljoona pientä, kuvottavaa, valkoista matoötökkää. Tähän saakka olin syyttänyt lähinnä itseäni kaikista välillämme olleista ongelmista, mutta vihdoin ymmärsin, että alusta alkaen kasvin käytös oli ollut silkkaa piruilua. Välirikkohan siitä seurasi, mutta välien viilenemisestä huolimatta autoin puuta vielä muutossa uuteen osoitteeseensa – roskakatoksen biojäteastiassa. Marmeladista sentään tuli hyvää.

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.