Avainsanat

, , , ,

Oletteko huomanneet, kuinka usein sisustuslehdissä esitellään näppäränä vaihtoehtoratkaisuna taulujen sijoittaminen nojalleen seinää vasten? Etenkin vuokra-asunnoissa tällainen on kuulemma hyvä vaihtoehto, kun ei tarvitse tehdä ylen määrin reikiä toisten seiniin. Tai jos ei vaikka satu omistamaan porakonetta. Tai jos nyt vain haluaa tehdä asiat hiukan eri tavalla. Suurimmat taulut voi jättää suoraan lattiatasoon, oh-lala, ja pieniä asetella sinne tänne pöytien sun muiden tasojen päälle. Paikkojakin on hirmu kätevä kyllästyessään vaihtaa, tuosta vain käden käänteessä.

Näiden juttujen kirjoittajilla ei selvästikään ole kissoja. Uudelleensijoittelua kun harrastetaan myös tuosta vain tassun käänteessä, eikä yleensä kovinkaan hellävaroen.

Jos ja kun taulun ja seinän väliin jää edes kissannenän mentävä aukko, sinne työnnetään tämä pikkuruinen nenä edellä lopulta koko kissa. Jos rakoon mahtuu kokonainen kissa, taulu yleensä kaatuu viimeistään siinä vaiheessa, kun siellä onkin niitä kaksi. Jos silläkään ei saada tavoiteltua tuhoa aikaan, aina voi nousta takatassuilleen siellä seinän välissä, asettaa etutassut vasten taulua ja tehdä pienellä nojaamisella tyylipuhtaan täyskaadon.

Mistä tämä taiteenvastaisuus sitten johtuu? Ovatko kissamme piileviä perussuomalaisia? Mitään gallenkalleloita kun huushollimme valikoimiin ei kuulu. Oli syy mikä tahansa, taulut on saatava turvaan ja tästä syystä iskuporakoneen ääni on naapureillemmekin valitettavan tuttu.

Koska kissoilla on ehtymätön halu hypätä kaiken päälle ja käsittämättömän huono ymmärrys siitä, milloin tällainen toiminta on kannattavaa saati mahdollista, ei taulujen ripustaminen seinillekään ole täysin ongelmatonta. Jos taulu on niin alhaalla, että kissa johonkin pisteeseen sijoittuneena kykenee päättelemään taulun päällä olevan jonkinlaista laskeutumistilaa (koska luonnollisestikin kehyksen päällä oleva sentin-parin tila on erityisen hieno paikka viettää aikaansa), se ryhtyy välittömästi pyrkimään tuohon autuuden tyyssijaan.

Kaikkein pienimpien taulujen kanssa on taas kiva leikkiä läpsytä ja heijaa –leikkiä, jossa nimensä mukaisesti läpsäistään taulua sivulta ja saadaan se heilumaan seinällä edes takaisin. Tästä johtuen kaikkien taiteen ripustuksen sääntöjen vastaisesti taulumme sijaitsevat niin korkealla, että sielua ja silmää ihan riipii. Hiukan lohtua saan kuvitellessani seuraavien asukkaiden ilmeitä, kun he joskus aikanaan pääsevät hämmästelemään järjenvastaiselle korkeudelle sijoiteltujen ruuvien armeijaa.

Bodarit saivat kyytiä, kun tämä 65x90cm taulu jätettiin nojalleen odottamaan seuraavan päivän ripustusta. Heräsimme särkyvän lasin räsähdykseen.