Avainsanat

, ,

Jos nurkissani ei pyörisi kahta karvaista pikku terminaattoria, vaalisin kodissani valtavaa määrää runsaan kukoistavia kasveja (ja meillä näyttäisi tietysti ihan tältä).  Elämäni olisi kaikin verroin parempaa, naapurit kadehtisivat ja vieraat ihastelisivat. Tällä hetkellä asunnosta löytyy tasan kolme kukkaa, joista kaksi on evakuoitu turvakorkeuksiin kolmannen ottaessa urhoollisesti kaikki tuhoiskut vastaan.

Kliivia ei sinänsä valita, mutta eipä se ole suostunut kukkimaankaan enää moneen vuoteen. Tulkitsen tämän hiljaiseksi paheksunnaksi kissojen suorittamaa terroria kohtaan. Oma paheksuntani tapahtuukin sitten huomattavasti äänekkäämmin.

Karvaisen kasvistylistin taidonnäyte.

Kissapiireissä sitä kaikkein kuuminta hottia on nähtävästi kasvien järsiminen lehtien kärjistä siten, että käsittelyn jälkeen kukka kuin kukka muistuttaa elämänsä ehtoota lähestyvää saniaista. Oma kasvimakuni on sikäli konservatiivinen, että pyrin säilyttämään kunkin lajin ominaispiirteet ja alkuperäismuodon. Aiheesta käydään päättymättömiä väittelyitä ja taisteluita. Kissat järsivät, minä kiellän. Kissat väittävät vastaan ja lopulta lopettavat. Poistun paikalta ja järsintä jatkuu. Heitän revityt lehdet roskikseen. Kissat siirtyvät järsimään uusia lehtiä. Kiellän. Ammun suihkupullolla. Joku ehkä lopettaa. Ja jatkaa. Kiroilen. Mulkoilen järsiviä kissoja. Niitä naurattaa, ihan selvästi. Ja järsintä jatkuu, viimeistään yön turvin.

Kasvisodassa on sentään yksi asia, jossa olen onnistunut päihittämään nuo tuholaiseläimet. Mullan kaivaminen, syöminen ja levittäminen mitä moninaisimpiin paikkoihin loppui siihen, kun kannoin kukkapurkkiin pihalta sylillisen kiviä. Siinäpähän yrittävät kaivaa, ha. Välillä tosin epäilen, että osa kliivian hiljaisesta paheksunnasta kohdistuu sen purkkiin yhtäkkiä ilmestyneelle jumalattomalle kasalle kiviä.

Mainokset