Avainsanat

, , , , ,

Jännityksellä olemme saaneet seurata erään roskalavalipaston metamorfoosia. Nyt vihdoin tuo lipastojen pikku joutsen on valmis julkistamaan uuden, upean ulkomuotonsa! Viilunpoisto-operaatiossa syntyneet pommitusjäljet saatiin kitattua hienosti piiloon. Tai ei oikeastaan, sillä joidenkin kuoppien kohdalle jäi vain ehkä aavistuksen alkuperäistä pienempi kuoppa ja toisten kuoppien kohdalla komeileekin nyt kittimuhkura. Mutta keskiarvoa ajatellen voitaneen todeta, että pinta on sileä.

Oma riesansa oli myös maalauksessa. Onneksi keittiön oven saa kiinni, joten virittelin lattialle lipastolle leppoisan sanomalehtipedin ja maalasin sen siellä, avustavien tassujen ulottumattomissa. Suurin ongelma koko lipastohässäkässä on oikeastaan ollut jälleen kerran pohjattomaksi osoittautunut laiskuuteni. Kuvaa kun on ollut näköjään mahdotonta ottaa, saatika saada koneelle asti. Tässä se nyt kuitenkin on, kaiken kansan ja valtaisan lukijamääräni suunnattomaksi iloksi ja huomisen työpäivän kahvitaukojen puheenaiheeksi.

Lipasto viettää aikaansa parhaassa seurassa eli kissojen lelukopan vieressä. Kopassa linssiluteina ainakin Karvapötkö sekä erinäisiä hiiriä. Kissoja ei kuvaussessio tällä kertaa niin sanotusti oikein napannut.

Yllättävän vähän kissoja lopulta kiinnosti maalaustouhut tai koko lipasto ylipäänsä. Kenties se on liian matala ollakseen houkutteleva hengailupaikka. Toinen syy lienee se, että toisin kuin komeroiden ovia ja keittiön alalaatikoita, lipaston laatikoita on mahdotonta saada auki. Ihmisenkään. Tai no, kaksi ylintä laatikkoa aukeaa suhteellisen näppärästi, edellyttäen, että käytössä on tassujen sijaan kaksi kättä. Mutta epäilen varsin vahvasti, että roskalavalla vietetty aika on herkistänyt tai peräti traumatisoinut kahta alimmaista laatikkoa peruuttamattomasti. En myöskään voi tietää, mitä kaikkea ne ovat joutuneet elämässään kokemaan ennen lavalle päätymistä. Epäilen julmaa kaltoinkohtelua ja kammottavia laiminlyöntejä. Alalaatikot suostuvat nimittäin aukenemaan vain yhdessä. Niillä on siinä mielessä aika läheinen tai lähes symbioottinen tuo niiden välinen suhde. Sulkeutumisenkin ne hoitavat mieluiten yhtäaikaisesti, turvallisesti käsi kädessä.

Meidänkään suhteemme ei välttämättä ole alkanut kaikkein leppoisimmissa merkeissä, olenhan tähän saakka lähestynyt lipastoa lähinnä puukon, vasaran ja hiomapaperin merkeissä. Pitänee tästä eteenpäin muistaa toisinaan taputtaa sitä hellästi ja todeta, että oletpa sinä oikein ihana pikku lipasto! Kenties ne alalaatikotkin siitä vielä heltyvät.