Avainsanat

, , , ,

Vietin viikon saaressa. Ihme kyllä seurueestamme taisi yhtä monta tulla elävänä takaisin kuin alun perin matkaan lähtikin. Saari nimittäin kuhisi tappajapunkkeja ja käärmeitä (joku väitti ainakin lähtiessä nähneensä rantakäärmeen). Itse jouduin salaperäisen kurkkukipu-kuumetaudin uhriksi jo puolivälissä viikkoa. Ylensyöntiä ja yleistä levottomuutta oli havaittavissa koko retkikunnassa. Vaaroja uhmaten ja vastoinkäymisistä huolimatta perehdyimme menestyksekkäästi videotaiteen saloihin.

Koska saari on saari, ei sinne pääse ylittämättä vettä. Ja sekään ei ollut mikään hyvä juttu, en nimittäin ole vesillä liikkumisen ylin enkä edes alin ystävä. Jostain syystä aina veneessä kuvittelen, kuinka seuraavassa hetkessä kulkupeli iskeytyy kiveen ja ilma on sakeanaan kaikenlaista silppua, säleitä ja ruumiinosia, jotka asiaankuuluvan ajan ilmassa sinkouduttuaan ropisevat pitkin vedenpintaa. Toisena ajatuksena on hämmennys siitä, että vaikka alus liukuukin jollain pinnalla, tämä pinta ei suinkaan ole kiinteä ja vankka, vaan oikeastaan täyttä huijausta. Todellisuudessahan vesillä kuljetaan ammottavan tyhjyyden päällä. Ja tyhjyyteenhän on tietysti mahdollista pudota. Katsoin kuitenkin viisaammaksi pitää nämä vesiliikennöintiin liittyvät ajatukset omana tietonani.

Jos reissussa oli rankkaa, niin rankka se vasta olikin meikäläisen kotiinpaluu. Käsittämättömän painavan rinkan raahaaminen kuumeessa käsittämättömän surkealla lihasmassalla oli tietysti haaste sinänsä, mutta varsinainen draama odotti kotioven sisäpuolella. Juniorimpi kissaversio ei omaan tyyliinsä ollut oikeastaan moksiskaan, vaikka kotiin ilmestyi viikon poissaolon jälkeen tyyppi, jonka voisi olettaa olevan siellä joka päivä.

Kolli sen sijaan otti reissuni äärettömän henkilökohtaisesti ja myös osoitti sen niinikään tyylilleen uskollisena. Onneksi eteisen lattialla oli ainoastaan tyhjä paperikassi hetkenä, jona haiseva vastalause liruteltiin maailmaan. Koko illan kestänyt diivailu sisälsi myös väistöliikkeitä aina, kun yritin silittää. Ainoa vuorovaikutus välillämme oli kollin syyllistävä katse huoneen toiselta laidalta. Yritin olla loukkaantumatta, mutta ilmeisesti en täysin onnistunut siinä. Nimittäin ruokaa antaessani kädelleni sattui varsinainen freudilainen lipsahdus ja kissanpöperöt kaatuivat kupista lattialle.

Lopulta sain kollin vakuutettua siitä, että reissusta huolimatta prioriteettini olivat edelleenkin kohdallaan. Saaressa olin tehnyt – mitäs muutaakaan kuin –  kissavideon. 

Advertisements