Avainsanat

, , , , , ,

Kaikki alkoi hyvinkin viattomasti siitä, kun päätimme piipahtaa Uffin tasarahapäivien haaskalla, euron aarteita metsästämässä. Meitä oli kolmen kopla, minä, puoliso ja Anna. Tarjontaan nähden teimmekin yllättävän hyviä löytöjä ja kassalla hymyilytti melkoisesti kolmen euron loppusumma. Olin harkitseva ja hintatietoinen kuluttaja. Tässä vaiheessa puoliso lähti töihin ja homma lipesi totaalisesti käsistä. Teimme ensin sinänsä perusteltavissa olevat ruoka- ja oheisostokset, sillä esimerkiksi aamupalamansikat ja käytössä ollutta pyykkiainetta paremman tuoksuinen vastaava eivät ole turha ostos, vaikka kuka mitä väittäisi.

Jos olisimme lähteneet sitten kotiin, ei jälkipolville olisi jäänyt mitään kummoista kerrottavaa. Tarinan varsinainen käänne oli se, että päätimme vielä lähtiessä poiketa Fidalla. Teininä tuppasin ihastumaan joka viikko uuteen poikaan. Vastaavaa tapahtuu nykyään aina kirpputoreilla ja melko usein juuri kyseisellä Fidalla. Lempeni kohteet ovat huonekaluja. Kaappeja, pöytiä, lipastoja… Pieniä ja suloisia, sanoisin. Vanhoja, ränsistyneitä ja ennen kaikkia sellaisia, joille meillä ei ole paikkaa, sanoisi puoliso. Mutta puoliso oli lähtenyt töihin tienaamaan rahaa, jonka minä olin vielä samana päivänä tuhlaava. Täytyyhän talous pitää tasapainossa. Niinpä minä astuin Fidaan ja salamarakastuin.

Peränurkassa seisoi tumma ja varsin komea ilmestys. Ottaen huomioon aivotoimintani yleisen hitauden, seuraavien sekuntien aikana päässäni käynyt kuhina oli melkoinen. Näin silmieni edessä, miten kohtalo asetteli täydellisesti toisiinsa sopivia palapelin palasia paikoilleen. Lipasto ja minä, juuri oikeiden tähtien alla kohdanneet! Ensinnäkään kukaan ei ollut korvanjuuressa närisemässä, että mihin muka aiot sen laittaa, ei mahdu, ei ole tilaa. Epäolennaista, sanon minä! Toisekseen, hinta oli oikeinkin kohdillaan. (Joku voisi todeta, että turhasta ja ylimääräisestä huonekalusta jokainen euro on liikaa, mutta rakkaus oli ummistanut korvani!) Kolmantena ja ratkaisevimpana seikkana oli se, että olimme Annan kanssa liikenteessä ihmeauto Volvolla, johon mahtuu kokemukseni mukaan ihan mitä tahansa. Se ei voinut olla sattumaa!

Tuo kohtalon ihme mahtui vieläpä hissiimmekin seisomaan ihan omilla jaloillaan. Toinen pääty tosin nappasi jokaisen kerroksen kohdalla hiukan kiinni, mutta kukaan ei mennyt säleiksi eikä kukaan juuttunut hissin kanssa minnekään, joten pidän sitä onnistuneena kuljetuksena. Maalia taisi hiukan rapista, mutta se ei haittaa ketään. Tulihan se puolisokin lopulta kotiin ja näki keskellä olohuoneen lattiaa nököttävän uuden tulokkaan. Ensimmäisenä taisi suusta kuulua hiukan alistunut ”jahas”. Seuraavaksi kuulin mutinaa siitä, ettemme ilmeisesti ole ainakaan lähiaikoina muuttamassa minnekään.

Ja missä on kuva tästä uudesta kaunokaisesta? No enpä viitsi laittaa, kun tuossa keskellä olohuonettahan se edelleen nököttää kaikkien tiellä. Kissoista tosin on tietysti kivaa, kun on uutta ihmeteltävää. Itse ihmettelen lähinnä sitä, minne oikein aion tulokkaan tunkea.

Advertisements